Sääntely jakamistalouden esteenä?

22.4.2016 Erikoistutkija Jarkko Vuorinen

Jakamistalouden sääntelystrategiaa ollaan hahmottamassa. Nyt on tilaisuus pohtia, minkälaista sääntelyä tarvitsemme ja minkälaista emme ainakaan halua.

Jakamistaloudelle on tyypillistä itsesääntely. Itsesääntely tapahtuu mainejärjestestelmien kautta verkossa, jossa välitön hyvä ja huono palaute erottelevat menestyvät palveluntarjoajat heikommista. Itsesääntely on siis sisäänrakennettuna jakamistalouden palveluihin, mikä lisää osapuolten välistä luottamusta ja vähentää perinteisen sääntelyn tai puuttumisen tarvetta.

Itsesääntely on luonteva lähtökohta silloin, kun kyse on uusista innovatiivisista palveluista, joiden kaikki vaikutukset ja sääntelytarpeet eivät ole välittömästi selvillä. Liian varhainen epäonnistunut julkinen sääntely voi tyrehdyttää markkinoiden dynamiikan ja johtaa siihen, että kilpailuprosessin sijaan markkinoiden voittajat määrittääkin sääntelijä. Siltä osin kuin itsesääntely ei pysty ratkaisemaan merkittävinä pidettäviä ongelmia, tulee käyttää julkista sääntelyä.

Mahdollisena esteenä jakamistaloudelle ovat hyvin järjestäytyneet taloudelliset eturyhmät, joiden liiketoiminnalle jakamistalous muodostaa uhan. Eturyhmät voivat yrittää voimakkaan lobbauksen kautta vaikuttaa jakamistalouden sääntelyyn. Taloustieteessä ilmiötä kutsutaan termillä ’rent seeking’, eli organisaatio pyrkii saamaan voittoa hyväksikäyttämällä poliittista ympäristöään ilman, että se saisi voittonsa normaalien kilpailukeinojen kautta, kuten esimerkiksi tuotantoaan tehostamalla.

Liiketoimintaympäristön muutokseen voidaan siis pyrkiä reagoimaan säätämällä vanhaa liiketoimintamallia suojaavaa ja uusia toimijoita vahingoittavaa sääntelyä. Pahimmillaan uudella sääntelyllä voidaan pyrkiä jopa estämään jakamistalouden uusia liiketoimintamalleja, jolloin kyse on suoranaisesta protektionismista. Lisäksi esteenä voi olla vanhoja eturyhmiä myötäilevä ja kilpailunäkökohdat sivuuttava sääntelijä, joka pyrkii perusteetta säilyttämään uuteen tilanteeseen soveltumattoman sääntelyn.

Jakamistalous haastaa toimilupajärjestelmiä, ja sen kautta voi avautua mahdollisuus kilpailun edistämiseen voimakkaasti säännellyillä markkinoilla, joissa kilpailu toteutuu nykyisellään vain heikosti. Toimilupajärjestelmän avulla on pyritty kontrolloimaan muun muassa liiketoimintaan liittyviä riskejä, mutta samalla siitä on seurannut keinotekoista palvelujen tarjoamisen niukkuutta lukumäärällisesti rajattujen lupien kautta. Niukkuuden seuraukset on maksanut kuluttaja korkeampina hintoina tai heikompana saatavuutena.

Toisaalta on myös syntynyt tilanteita, joissa jakamistalouden kautta yritetään välttyä sääntelyltä, jota alan perinteisten toimijoiden on pakko noudattaa. Sääntelijän vaativana tehtävänä on tunnistaa, milloin erilaisten toimijoiden samanlainen sääntely on perusteltua, ja milloin erilainen sääntely on toimijoiden erojen vuoksi tarpeen.

Jakamistalous on pikemminkin mahdollisuus kuin ongelma. Sen seurauksena tarvitaan sekä sääntelyn purkua että uutta sääntelyä. Siltä osin kuin jakamistaloutta on tarpeen säännellä, sääntelyn kohteena tulisivat olla ensisijaisesti alustat, joiden vaikutus jakamistalouden toimijoiden käyttäytymiseen on ratkaiseva ja joiden taloudellinen merkitys on suurin. Tosin niitäkin koskevan uuden sääntelyn tulisi olla mieluummin kevyttä kuin voimakkaasti rajoittavaa, kuten Suomi on EU:ssa korostanut.

Lisää aiheesta:

Kuluttaja-asiamiehen blogikirjoitus 30.3.2016: Jakamisesta tuli iso bisnes

11 jäsenmaan kirje Komissiolle koskien alustojen sääntelyä

Espanjan kilpailuviranomaisen jakamistaloutta koskeva julkinen kuuleminen